Testing 1, 2

Kampanjaviesti in Finnish sadasd sdfdsaf

Siirry sisältöön

Hae sivustolta

Kirjoita hakusana ja valitse ehdotuksista tai paina hakupainiketta päästäksesi hakutulossivulle.

    Yläotsikko

    Ekosysteemi joustava sivu välilehdillä

    Viel' on muitaki sanoja, ongelmoita oppimia: tieohesta tempomia, kanervoista katkomia, risukoista riipomia, vesoista vetelemiä, päästä heinän hieromia, raitiolta ratkomia, paimenessa käyessäni, lasna karjanlaitumilla.

    Välilehdet

    • 1. Ensimmäinen välilehti
    • Valinnainen otsikko tähän

      Ne minä kerälle käärin, sovittelin sommelolle. Kerän pistin kelkkahani, sommelon rekoseheni; ve’in kelkalla kotihin, rekosella riihen luoksi; panin aitan parven päähän vaskisehen vakkasehen. Viikon on virteni vilussa, kauan kaihossa sijaisnut. Veänkö vilusta virret, lapan laulut pakkasesta, tuon tupahan vakkaseni, rasian rahin nenähän, alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen, aukaisen sanaisen arkun, virsilippahan viritän, kerittelen pään kerältä, suorin solmun sommelolta?.

      Niin laulan hyvänki virren, kaunihinki kalkuttelen ruoalta rukihiselta, oluelta ohraiselta. Kun ei tuotane olutta, tarittane taarivettä, laulan suulta laihemmalta, vetoselta vierettelen tämän iltamme iloksi, päivän kuulun kunniaksi. Vaiko huomenen huviksi, uuen aamun alkeheksi. Noin kuulin saneltavaksi, tiesin virttä tehtäväksi: yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkeavat; yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.

    • 2. Toinen välilehti
    • Kalevala

      Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa! Päästä piika pintehestä, vaimo vatsanvääntehestä! Käy pian, välehen jou’u, välehemmin tarvitahan!” Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen. Tuli sotka, suora lintu; lenteä lekuttelevi. Etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen. Lenti iät, lenti lännet, lenti luotehet, etelät. Ei löyä tiloa tuota, paikkoa pahintakana, kuhun laatisi pesänsä, ottaisi olosijansa. Liitelevi, laatelevi; arvelee, ajattelevi.

      ”Teenkö tuulehen tupani, aalloillen asuinsijani? Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani.” Niin silloin ve’en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa.

      Ja jopa lisää

      Luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan.

      Mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. Ajat eellehen menevät, vuoet tuota tuonnemmaksi uuen päivän paistaessa, uuen kuun kumottaessa. Aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi. Noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä. Jo vuonna yheksäntenä, kymmenentenä kesänä nosti päätänsä merestä, kohottavi kokkoansa. Alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa.

    • 3. Viimeinen kohta
    • Sisällön otsikko

      Vaiko huomenen huviksi, uuen aamun alkeheksi. Noin kuulin saneltavaksi, tiesin virttä tehtäväksi: yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkeavat; yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta. Olipa impi, ilman tyttö, kave luonnotar korea. Piti viikoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tanterilla. Ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä, aina yksin ollessansa, impenä eläessänsä.

      Ilman pitkillä pihoilla, avaroilla autioilla. Jop’ on astuiksen alemma, laskeusi lainehille, meren selvälle selälle, ulapalle aukealle. Tuli suuri tuulen puuska, iästä vihainen ilma; meren kuohuille kohotti, lainehille laikahutti.

    Valinnainen otsikko tähän

    Ne minä kerälle käärin, sovittelin sommelolle. Kerän pistin kelkkahani, sommelon rekoseheni; ve’in kelkalla kotihin, rekosella riihen luoksi; panin aitan parven päähän vaskisehen vakkasehen. Viikon on virteni vilussa, kauan kaihossa sijaisnut. Veänkö vilusta virret, lapan laulut pakkasesta, tuon tupahan vakkaseni, rasian rahin nenähän, alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen, aukaisen sanaisen arkun, virsilippahan viritän, kerittelen pään kerältä, suorin solmun sommelolta?.

    Niin laulan hyvänki virren, kaunihinki kalkuttelen ruoalta rukihiselta, oluelta ohraiselta. Kun ei tuotane olutta, tarittane taarivettä, laulan suulta laihemmalta, vetoselta vierettelen tämän iltamme iloksi, päivän kuulun kunniaksi. Vaiko huomenen huviksi, uuen aamun alkeheksi. Noin kuulin saneltavaksi, tiesin virttä tehtäväksi: yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkeavat; yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.

    Kalevala

    Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa! Päästä piika pintehestä, vaimo vatsanvääntehestä! Käy pian, välehen jou’u, välehemmin tarvitahan!” Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen. Tuli sotka, suora lintu; lenteä lekuttelevi. Etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen. Lenti iät, lenti lännet, lenti luotehet, etelät. Ei löyä tiloa tuota, paikkoa pahintakana, kuhun laatisi pesänsä, ottaisi olosijansa. Liitelevi, laatelevi; arvelee, ajattelevi.

    ”Teenkö tuulehen tupani, aalloillen asuinsijani? Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani.” Niin silloin ve’en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa.

    Ja jopa lisää

    Luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan.

    Mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. Ajat eellehen menevät, vuoet tuota tuonnemmaksi uuen päivän paistaessa, uuen kuun kumottaessa. Aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi. Noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä. Jo vuonna yheksäntenä, kymmenentenä kesänä nosti päätänsä merestä, kohottavi kokkoansa. Alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa.

    Sisällön otsikko

    Vaiko huomenen huviksi, uuen aamun alkeheksi. Noin kuulin saneltavaksi, tiesin virttä tehtäväksi: yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkeavat; yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta. Olipa impi, ilman tyttö, kave luonnotar korea. Piti viikoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tanterilla. Ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä, aina yksin ollessansa, impenä eläessänsä.

    Ilman pitkillä pihoilla, avaroilla autioilla. Jop’ on astuiksen alemma, laskeusi lainehille, meren selvälle selälle, ulapalle aukealle. Tuli suuri tuulen puuska, iästä vihainen ilma; meren kuohuille kohotti, lainehille laikahutti.

    Jotain sisältöä tähän

    Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi lähteäni laulamahan, saa’ani sanelemahan, sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan. Sanat suussani sulavat, puhe’et putoelevat, kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoovat. Veli kulta, veikkoseni, kaunis kasvinkumppalini! Lähe nyt kanssa laulamahan, saa kera sanelemahan yhtehen yhyttyämme, kahta’alta käytyämme! Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.

    Lyökämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan, lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme, kuulla noien kultaisien, tietä mielitehtoisien, nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa: noita saamia sanoja, virsiä virittämiä. Vyöltä vanhan Väinämöisen, alta ahjon Ilmarisen, päästä kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiestä, Pohjan peltojen periltä, Kalevalan kankahilta. Niit’ ennen isoni lauloi kirvesvartta vuollessansa; niitä äitini opetti väätessänsä värttinätä.

    Minun lasna lattialla eessä polven pyöriessä, maitopartana pahaisna, piimäsuuna pikkaraisna. Sampo ei puuttunut sanoja eikä Louhi luottehia: vanheni sanoihin sampo, katoi Louhi luottehisin, virsihin Vipunen kuoli, Lemminkäinen leikkilöihin.

    Toinen välilehtikomponentti

    Valitse välilehti

    • Toinen osion ensimmäinen välilehti
    • Haitari ykkönen

      Noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä. Jo vuonna yheksäntenä, kymmenentenä kesänä nosti päätänsä merestä, kohottavi kokkoansa. Alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa. Selvällä meren selällä, ulapalla aukealla. Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli; kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli; kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi. Kylin maahan kääntelihe: siihen sai sileät rannat.

      Jaloin maahan kääntelihe: siihen loi lohiapajat; pä’in päätyi maata vasten: siihen laitteli lahelmat. Ui siitä ulomma maasta, seisattelihe selälle: luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria laivan laskemasijaksi, merimiesten pään menoksi. Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen, ilman pielet pistettynä, maat ja manteret sanottu, kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin. Viel’ ei synny Väinämöinen, ilmau ikirunoja. Vaka vanha Väinämöinen kulki äitinsä kohussa.

      Haitari kakkonen

      Kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi. Luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan.

      Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan. Mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. Ajat eellehen menevät, vuoet tuota tuonnemmaksi uuen päivän paistaessa, uuen kuun kumottaessa. Aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi.

    • Toinen välilehti toisessa osiossa
    • Tässä on otsikko

      Selvällä meren selällä, ulapalla aukealla. Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli; kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli; kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi. Kylin maahan kääntelihe: siihen sai sileät rannat. Jaloin maahan kääntelihe: siihen loi lohiapajat; pä’in päätyi maata vasten: siihen laitteli lahelmat. Ui siitä ulomma maasta, seisattelihe selälle: luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria laivan laskemasijaksi, merimiesten pään menoksi.

      Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen, ilman pielet pistettynä, maat ja manteret sanottu, kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin. Viel’ ei synny Väinämöinen, ilmau ikirunoja. Vaka vanha Väinämöinen kulki äitinsä kohussa. Kolmekymmentä keseä, yhen verran talviaki, noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla. Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin eleä pimeässä piilossansa, asunnossa ahtahassa, kuss’ ei konsa kuuta nähnyt eikä päiveä havainnut.

      Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: ”Kuu, keritä, päivyt, päästä, otava, yhä opeta miestä ouoilta ovilta, veräjiltä vierahilta, näiltä pieniltä pesiltä, asunnoilta ahtahilta! Saata maalle matkamiestä, ilmoillen inehmon lasta.

    • Kolmas välilehti
    • Etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen. Lenti iät, lenti lännet, lenti luotehet, etelät. Ei löyä tiloa tuota, paikkoa pahintakana, kuhun laatisi pesänsä, ottaisi olosijansa. Liitelevi, laatelevi; arvelee, ajattelevi. ”Teenkö tuulehen tupani, aalloillen asuinsijani? Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani.” Niin silloin ve’en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi.

    Haitari ykkönen

    Noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä. Jo vuonna yheksäntenä, kymmenentenä kesänä nosti päätänsä merestä, kohottavi kokkoansa. Alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa. Selvällä meren selällä, ulapalla aukealla. Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli; kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli; kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi. Kylin maahan kääntelihe: siihen sai sileät rannat.

    Jaloin maahan kääntelihe: siihen loi lohiapajat; pä’in päätyi maata vasten: siihen laitteli lahelmat. Ui siitä ulomma maasta, seisattelihe selälle: luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria laivan laskemasijaksi, merimiesten pään menoksi. Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen, ilman pielet pistettynä, maat ja manteret sanottu, kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin. Viel’ ei synny Väinämöinen, ilmau ikirunoja. Vaka vanha Väinämöinen kulki äitinsä kohussa.

    Haitari kakkonen

    Kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi. Luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan.

    Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan. Mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. Ajat eellehen menevät, vuoet tuota tuonnemmaksi uuen päivän paistaessa, uuen kuun kumottaessa. Aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi.

    Tässä on otsikko

    Selvällä meren selällä, ulapalla aukealla. Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli; kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli; kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi. Kylin maahan kääntelihe: siihen sai sileät rannat. Jaloin maahan kääntelihe: siihen loi lohiapajat; pä’in päätyi maata vasten: siihen laitteli lahelmat. Ui siitä ulomma maasta, seisattelihe selälle: luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria laivan laskemasijaksi, merimiesten pään menoksi.

    Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen, ilman pielet pistettynä, maat ja manteret sanottu, kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin. Viel’ ei synny Väinämöinen, ilmau ikirunoja. Vaka vanha Väinämöinen kulki äitinsä kohussa. Kolmekymmentä keseä, yhen verran talviaki, noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla. Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin eleä pimeässä piilossansa, asunnossa ahtahassa, kuss’ ei konsa kuuta nähnyt eikä päiveä havainnut.

    Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: ”Kuu, keritä, päivyt, päästä, otava, yhä opeta miestä ouoilta ovilta, veräjiltä vierahilta, näiltä pieniltä pesiltä, asunnoilta ahtahilta! Saata maalle matkamiestä, ilmoillen inehmon lasta.

    Etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen. Lenti iät, lenti lännet, lenti luotehet, etelät. Ei löyä tiloa tuota, paikkoa pahintakana, kuhun laatisi pesänsä, ottaisi olosijansa. Liitelevi, laatelevi; arvelee, ajattelevi. ”Teenkö tuulehen tupani, aalloillen asuinsijani? Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani.” Niin silloin ve’en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi.

    Takaisin ylös
    Olet nyt varjossa STAGING ("Staging shadow for client"). Poistu