Tuotteista minulle Suomi!
23.9.2014Elokuun kuumina viikkoina meillä oli saksalaisia vieraita. Seitsenkymppiset vanhukset, poikansa ja tämän kaksi teini-ikäistä tytärtä. Ihan natiiveja. Vähän meitä jännitti, koska porukassamme on vain kaksi saksanpuhujaa ja vieraiden englanninkielen taito – paitsi Nato-joukoissa Afganistanissa toimivan aikuisen pojan – oli käytännössä olematon. Vierailevat tyttäretkin lukevat vain ranskaa. Ja koulu alkaa vasta syyskuun alussa (tiedoksi päättäjillemme).
No, siinä jutustelimme viiden vuoden tapaamistauon jälkeen niitä näitä ja päivitimme elämää. Kyselin tytöiltä (jotka viimeksi ovat olleet Suomessa pikkulikkoina), mitä he odottavat tältä vierailulta. Olin varautunut aika moneen juttuun, museoihin, muuhun runsaaseen tarjontaan, Särkänniemeenkin. Mutta ei, ei kiinnostanut. ”No mikä sitten kiinnostaisi?”, kysyin. ”Järvessä uiminen”, oli vastaus. Ei kylpylässä, ei altaassa. Järvessä.
No sitten lähdettiin Karkun uimarantaan, paikallisen Lions Clubin Sastamalan kaupungin tuella komeaksi uudistamaan. Oli grillit, leikkimökit ja pelipaikat. Ja elokuun aurinko pani parastaan. Kyllä siellä kelpasi kalaisassa Rautavedessä polskahdella. Ja olipa se kuulemma ihanaaaaaa!
Nii-in, jos ihminen asuu Bonnissa ainoana vesinäkymänään raskaasti liikennöity, saasteinen Rein-joki, ei ole ihmekään. Tuotteista minulle tämä!
Kaikkihan me olemme – ainakin jonkun verran – kranttuja syömisissämme. Itse en lainkaan hinkua mustaa makkaraa tai hernekeittoa. Meidän ruokamme ovat saksalaisille joiltain osin outoja, esimerkiksi laatikkoruuat he valmistavat ihan eri tavalla. Äitien tekemä rusinainen maksalaatikko on suoranainen kauhistus.
Niinpä tarkkana syömisen kanssa. Viikonlopun lounaalla oli siis takuuruokaa, kaalikääryleitä ja tietysti puolukkahillon kanssa. Se puolukka olikin sitten varsinainen syksee, sitä syötiin jälkiruuaksikin suoraan purkin pohjalta. ”Miten tätä tehdään?” ”Voi kun meilläkin olisi tällaista!”
Ongelma ei ollut kummoinenkaan. Ahkeralla keräilijälllä (motto: vieraille ei jätetä) on aina muutama kilo puolukoita pakasteessa. Sieltä neljä kiloa vaakaan, kaksi pakettia hillosokeria esiin, kattila hellalle ja kauha käteen. Muutama ohje ja eikun luovaan työhön.
Parin tunnin kuluttua vieraat kantoivat onnellisina pakastepurkkeja kylmiöön jäähtymään. ”Eikö mitään muuta tarvita, sekö on tässä?”
Siinähän se. Tuotteista minulle se!
Suvun likaisilla matoilla on kumma tapa kerääntyä vajaamme. Sieltä niitä sitten viedään kesällä pestäviksi – jos viedään. Tällä kertaa laiskuus oli hyve, sillä saksalainen isoäiti halusi mattopyykille.
Mattopyykki ei nyt suorastaan mielipuuhaani ole. Aina ennemmin mustikkaan. Mutta mikäs auttaa. Ämpärit ja harjat esiin ja mäntysuopaa laimentamaan. Sitten viime tapaamisen – siis viisi vuotta sitten – mattopyykkäystä oli uudistettu ja sinne oli tuotu mankeli. Ja sepä vasta ihme oli!
Ihmeteltävää oli muillakin pesijöillä. Me satakuntalaiset emme ole kovin sosiaalisia ja niinpä monelle olil suuri hämmästyksen aihe se, että ulkomaalaiset poikkeuksetta tervehtivät iloisesti ihan jokaista.
Sama on käyttäytyminen metsässä. Siinä missä me yritämme hipsiä metsässä hiljaa ja vältellä muita ahneita keräilijöitä, nämä tervehtivät iloisesti ja menevät kurkistamaan toisten saalista. Kyllä minua ensimmäisellä kerralla nolotti!
Tämän vuoden elokuun alku oli huono sienikuu. Viimeisenä iltana löytyi kuitenkin pieni määrä kantarelleja. Huolellisesti ne tupsutettiin sieniveitsellä puhtaiksi ja pakattiin yksitellen hellästi mukana tuotuihin pestyihin margariinirasioihin (niissä oli tulomatkalla viinirypäleitä eväänä). Ja vietiin varovasti matkalaukkuun. Mukaan pakattiin myös tulomatkalla eväänä ollut syömättä jäänyt kovaksi keitetty kananmuna.
Tuotteista minulle nämä!
Kirjoittaja on viikkoja laskeva hortonomi