”Mulla on tässä vähän niin kuin oma järvi…”

Näin lausahti lontoolainen toimittaja Orouj Tamimi syyskuussa 2013, istuessaan illan pimetessä Villa Juliuksen laiturilla Parkanossa jalat polvia myöten syysviileässä järvessä. Sen pidemmälle hän ei järveen uskaltanut, mutta onhan sitä jo tuossakin, ensikertalaiselle. Tuona iltana hän oli todellakin ainut ihminen Markkolanlammen ainoalla laiturilla.

”Oman” järven lisäksi Visit Tampere Region -hankkeen mediamatkoille osallistuneet toimittajat ovat nauttineet valoisista kesäöistä, ihmetelleet keskiyön aurinkoa, joka laskee vain noustakseen saman tien uudelleen, kuulostelleet kaukaiselta rannalta kantautuvaa haikeaa harmonikkaa, joka unelmoi Satumaasta ja huokailleet rikkumatonta hiljaisuutta tähtikirkkaana talviyönä. Reissuilla on tutustuttu museoihin, aktiviteettipalveluihin, lähiruokaan ja luomuviljelyyn, kerätty sieniä ja sauvakävelty, hiihdetty ja pulahdettu paljuun ja avantoon. Ja tässä on vain murto-osa ihmeistä, joihin he ovat Pirkanmaalla törmänneet.

Toukokuun lopussa päättyneen hankkeen aikana toteutettiin 13 teemallista mediamatkaa. Teemat vaihtelivat talven riemukkaista aktiviteeteista keskikesän auringonpalvontaan, suomalaisesta metsästä lasten jouluiloon. Matkoille osallistui reilut 80 toimittajaa, pääasiassa Saksasta, Iso-Britanniasta ja Italiasta. Vierailujen tuloksena on julkaistu lähes 120 artikkelia, radio- tai tv-ohjelmaa tai blogikirjoitusta. Melkoinen määrä palstamillejä, joiden rahallinen arvo lienee useita satoja tuhansia euroja.

Kaikenlaista hauskaa, ja liikuttavaakin, reissuilla on tapahtunut. Kun aina puhutaan siitä alastomuudesta ja sen kummallisuudesta, niin aika veikeää oli olla saksalaistoimittajan haastateltavana saunassa. Minulla oli uikkarit, hänellä ei. Suurin huolenaihe kummallakin meillä oli se, sulaako mikrofoni. Siinä minä sitten lorottelin vettä päähäni ja koetin kovasti olla nauramatta. Samalla reissulla tanssin tangoa erään toisen saksalaistoimittajan kanssa mökkirannassa. Mies oli juuri aikaisemmin päivällä ollut Tanssiseura Hurmiolaisten tango-opissa ja halusi nyt vietellä minut huumaavaan tangoon kesäyössä. Vähällä piti, ettemme huumaannuksissamme päätyneet päällemme järveen. 

Mediamatkojen ohjelmaa suunniteltaessa on aina mielessä se, että nämä ihmiset ovat nähneet jo suunnilleen kaiken. Kokeneet matkatoimittajat ovat kiertäneet toinen toistaan eksoottisemmissa kohteissa ja välillä mielen valtaa epäilys siitä, voiko heitä enää millään tavalla yllättää. Lentokentällä, kun on ryhmää vastassa, hiipii vatsaan aina jännityksen perhoset, jotka pistävät sydämen läpättämään. Mitäs jos ryhmässä tällä kertaa onkin joku, jota ei saakaan vakuutettua!

Eipä ole sellaisia tullut vastaan. Haastavia tyyppejä kyllä, mutta usein juuri he ovat kirjoittaneet myöhemmin ne parhaat jutut. Reissuilla tapaamamme toimittajat ovat olleet pääsääntöisesti kovia ammattilaisia, kiinnostuneita ja usein myös hyvin valmistautuneita. Silti me olemme aina onnistuneet yllättämään heidät. Ja mikäs on yllättäessä! Ylpeinä olemme esitelleet Tampereen ja Pirkanmaan luontoa, kulttuurikohteita ja ruokapaikkoja. Kerta toisensa jälkeen olemme itsekin vakuuttuneet siitä, että meillä on täällä jotain sellaista, mitä muualla ei ole.

Voisin luetella kymmeniä mieleeni painuneita hetkiä reissuilta, mutta tässä kaksi, jotka kulkevat mukanani;

7-vuotias brittineito, joka niin kovasti olisi halunnut kokeilla miltä avanto tuntuu, mutta ei millään uskaltanut. Hän seisoi laiturin nokassa ja hytisi. Varpaat kävivät vedessä, mutta tulivat vauhdilla takaisin laiturin reunalle. Sain hänet houkuteltua tekemään kanssani lumienkelit ja vasta jälkikäteen kerroin, että se oli paljon pahempi homma, kuin dippaus avannossa. Lämpimässä saunassa hymyili onnellinen tyttö, jolla oli iso juttu kerrottavanaan kotona. Toimittaja-äiti kirjoitti kokemuksesta omaan artikkeliinsa.

Toinen kuva on tyynen laiturin nokasta. Roomasta saapunut, jo hieman iäkkäämpi toimittaja oli istunut pitkään hiljaa, järvelle katsellen. Kun kysyin, onko kaikki hyvin, hän hymyili ja sanoi: ” Mari, et varmaan koskaan voi ymmärtää miltä tämä meistä tuntuu. Tämä hiljaisuus… ja tuollainen taivas.”  

Kirjoittaja pyrkii epätoivoisesti eroon hankkeen aikana kertyneistä lisäkiloista löydettyään liian monta herkullista lähiruokakohdetta